Päiväunihetket on äidin aikaa. Kelle pyykkitauko, kelle kahvitauko... Kelle molemmat. Minä istun alas, nautin kahvin ja selaan puhelinta. Vasta sitten alan toimia. En soimaa itseäni jos en jokapäivä jaksa pitää kotia kun sisustunlehden sivuilla. Eikä tarvitsekaan, minusta lapsiperheessä kuuluu näkyä elämä ja meillä se myös näkyy.
Syksy luo arkeen ihan omanlaisen tunnelman. On kosteaa vaikkei olisi satanutkaan, ilma huokuu samaan aikaan lämpöä ja viileyttä. Joskus käy niin että pelkkä ulos vilkaisu pistää pakenemaan syvemälle kahvikuppiin. Toisinaan huomaan H:n myötä arvostavani vuodenaikoja enemmän, ainakin nyt kun hän on näin pieni ja kaikessa on uutta. Jopa minulle.
Vaikka tämä hetki on minun aikaani, niin jokakerta kun tuo tuhiseva lapsi herää ja hymyilee herätessään. Joka kerta olen yhtä onnellinen. Hän lataa akut unilla, minä päiväkahvilla ja taas jaksamme yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti